4 yötä

Niin ne päivät vähenee, hitaasti mutta varmasti, kohta saan taas oman murusen kainaloon <3 Kamala ikävä pientä rakasta. Onneksi eilen soitti mammalle töihin kuulumisia :)
Miten elämä olisikaan tylsää ilman tuota pientä ad/hd tapausta, nimimerkillä, meilläkö on koti huutanut kolisevaa tyhjyyttä lapsen kotoa pois ollessa ;)

Eilen sain ostettua jo ekat joulu lahjat ja tänään netistä tilasin sitten vielä lisää ja paljon vielä puuttuu :/ Joulu, tuo joka vuotinen kaupallinen rahastus keino, mutta toisaalta rauhoittumisen hetki perheen kanssa.

Olin viikonloppuna tätini luona yötä kun en kotona osannut olla tytön lähtiessä, niin sunnuntaina hänen miehensä alkoi kysellä että "et sitten miestä oo itelles vieläkää löytäny?" johon mää tyylikkäästi vastaten: "mihinkä minä semmosta tarvihen?! Parvisängyistä lähtien saan kaikki kasattua ite jne :D" Johon hän sitten vähän hölmistyneenä vastasi että "kai sää kohta jo umpeen kasvat :D" Ja mää vaa tokasin että liekkö tuo jo ummessa ;D

Mutta tästä päästäänkin mielenkiintoiseen keskustelun aiheeseen: sinkkuuteen.
Miksi kenenkään pitäisi ympäristön vuoksi elää parisuhteessa? Minä viihdyn erittäin hyvin yksin, en tarvitse ketään toista meille kotiin pyörimään. Ei minulla riittäisi aikaa parisuhteelle kun ei välillä tahdo riittää aikaa itsellenikään. Tytär on ykköspaikalla elämässä, siihen tulee hänen harrastukset ym menot, sen jälkeen työt, koti jne, illalla kun on tytön saanut nukkumaan niin ei siinä paljon enää jaksa ehkä keskustella kenenkään kanssa saati sitten että pitäisi keskittyä parisuhteeseen. Vastaan tuskin laittaisin kovasti jos JOSKUS vastaan kävelisi potentiaalinen mies vaihtoehto (mitä todella epäilen), koska jokainen ihminen kaipaa myös sitä hellyyttä ja yhdessäoloa, turvallisuutta. Mutta kun taas toisaalta olen hyvin reviiri tietoinen, en haluaisi ketään tänne nurkkiin pyörimään. Olen aina omasta mielestäni ollut itsenäinen ihminen. Tykkään olla "yksin" ja on eri asia olla yksin kuin yksinäinen. Vaikka olisin yksin en silti ole yksinäinen. Minulla on oma perhe ja ystävät, miksi siis minun pitäisi mennä muitten olettamuksien mukaan? Hommata itselle mies vaikka en haluaisi? En varmaan ehkä enää osaisikaan seurustella, koska edellisestä on jo aikaa, mikä ei todella haittaa minua, niinkuin tuntuu taas toisia haittaavan. Tosin olenhan niin hankala seurustelu kumppani että pitäisi olla melko pitkäpinnainen mies joka minua kestäisi :D
Minun tärkeysjärjestys listassani ei ole mies asiat ensimmäisenä, ne tulee melko viimeseksi loppujen lopuksi. Nyt meneillään kuitenkin niin paljon kaikkea tähteellisempää että ei vois kuvitellakkaan, kaikki aikanaan jos näin koskaan tulee käymään :)

Ja jälleen kerran kun tekstiäni luen, niin se on vain itsensä toistoa vähän eri muodossa :D Voi luoja, kannattaakohan tämä edes? No ompa ainakin itselle ns. päiväkirjana :)
Ehkä mä taas tähän alan lopetella, huomenna on keissi ystävän luo Turkuun yö kuntiin heti töitten jälkeen ja torstaina aamulla sieltä suoraan töihin (n.300km reissu) ja perjantaina lähdenkin sitten sinne tytön haku reissulle josta kertyy reilu 800km, että voi autoparkaa taas :D Raukka parka kun kestäis nää mun kilometrit. Vuoden vaihteen jälkeen kun ne voi vielä lisiä 2500km/kk, sit oiski öljyt vaihettava 2kk välein ku mittarissa 5000km kuukausittain :D

Mjoooooo, nyt tää menee iltapesuille ja pisuille, huomenne röiröi ja silleen :)

Eroahdistusta

Eilen murunen lähti taas isänsä luokse sinne 400km päähän viikoksi ja itkuhan siinä taas pääsi.
Aamulla kumpikin oltiin äreitä kun tietysti joutuu taas olemaan pitkän aikaa erillään. Toisaalta se tekee aina hyvää kummallekkin vähän huokaista välissä mutta nyt eilen tuli niin kamala eroahdistus että en voinut olla kotona enää yhtään sekunttiakaan. Eroahdistusta meillä molemmilla on aina ollut mutta nyt tämän oikeusprosessin myötä se on lisinyt. Ehkä se on tuolla takaraivossa joku pelko tila että tämän oman pienen murusen voi menettää jonkun muun päättämänä ja vain sen perusteella mitä toinen on sanonut/väittänyt ja "perusteita" latoen.
Mutta tässä sen huomaa, kun itse on sen isoimman työn lapsen kanssa tehnyt YKSIN, ilman sen toisen vanhemman apua saati minkäänlaista kunnioitusta, että minkälaisena vanhempana hän minua pitää.
Hänen mielestään olen kelvoton äiti omalla lapselleni jonka olen yksin kasvattanut alusta asti, opettanut hänet kävelemään, puhumaan, syömään, pukemaan, ilmaisemaan tunteitaan, valvonut yöt sairaan lapsen vieressä, peläten joka sekuntti hengittääkö koko lapsi edes, yksin käynyt lääkäri reissut lapsen rimpuillessa joka kerta niin että on minun ja lääkärin lisäkseni 2-3 ihmistä pitämässä lapsesta kiinni että toimenpide saadaan tehtyä. Kulkenut kaikki mahdolliset tutkimukset, lisäneuvolat, terapiat, psykologit jne jne jne. Tehnyt KAIKKENI tämän rakkaan lapsen eteen ja teen tästä edeskin päin, omista asioista/ajasta tinkien.
Tekisiköhän hän kuitenkaan sitä kaikkea mitä minä lapsen eteen teen? Pystyisikö hän? Olisiko hänestä jatkuvasti sairastelevan ja tutkimuksissa/terapioissa kuljetettavan lapsen täysipäiseksi huoltajaksi? Entäs kun lapsi saa raivonpuuskia, millä hän saa lapsen rauhoittumaan? Kun hänestä tuntuu ylivoimaiselta jo lohduttaa lasta jolla on äitiä ikävä.
Helppoa tämä ei ole ollut minullekaan, mutta kaiken olen pystynyt tekemään ja halunnut tehdä kaiken lapsen eteen.
6-vuotta olemme asioista taistelleet ja luultavasti taistelemme jatkossakin. Pitäisi tämän vastapuolen vain muistaa että ei taistelisi omista oikeuksistaan vaan lapsen oikeuksista, sitä hän ei ole tuntunut tajuavan koskaan, olenhan minäkin vain vastapeluri hänen sanoissaan. Tekisi edes itse päätöksensä eikä puhuisi/ajattelisi toisten ajatuksilla.
Päivääkään en vaihtaisi lapsen kanssa vietetystä ajasta pois, en edes pahimpina hetkinä.
Ymmärrän toki ajatuksen siitä että toinenkin vanhempi haluaa olla yhtä paljon lapsen kanssa tekemisissä kuin toinenkin, mutta toimisiko se lapsen edunmukaisesti käytännössä? Ilman että lapsi alkaisi reagoida tilanteeseen negatiivisesti. Jokainen vanhempi varmasti haluaa lapselleen vain hyvää ja säästää hänet turhilta pettymyksiltä ja kärsimyksiltä, mutta siinä vaiheessa kun vanhemmat taistelevat lapsesta tulee mieleen vain omat edut ja tunteet, entäs se lapsi joka on siinä välissä? Toinen jankuttaa omista oikeuksistaan, toinen koittaa jankuttaa lapsen oikeuksista ja kumpaankaan suuntaan asia ei mene tarpeeksi perille asti.
Tarvitseeko näistä todella tapella? Jos lapsen on aina ollut hyvä asua saman vanhemman kanssa missä hän tällä hetkellä asuu, miksi sitä pitäisi muuttaa? Vain sen takia että toisesta on mukava tapella asioista? Vain sen takia että revitään lasta vielä vähän johonkin suuntaan? Täydellinen en ole minäkään mutta parhaani olen lapsen kanssa tehnyt ja tulen tekemään ja taistelutta en hänestä luovu koskaan. Ymmärtäisin tämän oikeusprosessin siinä mielessä jos olisin edes lähtenyt tuntemattomaan paikkaan kertomatta toiselle vanhemmalle minne muutamme tai sanonut että et koskaan kuule/näe lastasi, niin sitten todella ymmärtäisin tämän farssin. Mutta jos lapsi näkee toista vanhempaansa saman verran kuin ennenkin ja saa puhelimella kiinni ihan niinkuin ennenkin niin miksi siitä täytyy tapella? Jos toinen vanhempi on kaavoihinsa kangistunut ja uskoo aina sen mitä hänen vanhempansa kehoittavat tekemään tai avopuoliso, niin ei sen pitäisi tarkoittaa sitä että lähivanhemman ja lapsen elämää täytyisi rajoittaa jollain kilometri rajalla tai sillä että samalta paikkakunnalta ei saa poistua.
Tottakai 400km yhteen suuntaan tekee järjestely/kustannuskysymyksiä kumpaankin suuntaan, mutta kai elämässä on vaikeampiakin asioita? Harmi tottakai että 5h lapsi joutuu istumaan kerralla autossa, mutta sekin 5h on etävanhemman  ja lapsen ainutta kahdenkeskistä aikaa, ainakin lapsen näin sanoessa. Kaikkeahan tietysti ei voi todistaa lapsen sanomisista todeksi vaikka kuinka haluaisi, sen mitä kaikkea tapahtuu etävanhemman luona tai lähivanhemman, oli se sitten negatiivista tai positiivista. Asiaahan näyttää riittävän vaikka muille jakaa, mutta ehkä jätän tämän tällä kertaa tähän, riittääpähän toisellekkin kerralle tekstiä. Kaikkeahan tosin ei voi julkisesti kirjoittaa ja luulen että tässäkin on jo raja ylitetty?

Ensi kertaan..

Pitkästä aikaa.....

Tännekin varmaan tarviis vähän päivitystä :)

Elämä hypännyt suuntaan ja toiseen viime kirjoituksen jälkeen.

Muutin tyttäreni kanssa keväällä sitten 400km töiden perässä ja tyytyväinen olen muutokseen ollut.
Helppoa se ei ole ollut, mutta onnellinen olen nyt :) Uusia kuvioita työn suhteen ja tyttökin saanut sydänystävän naapurista. Meillä olikin prinsessa bileet tyttöjen kanssa lauantaina.

Ainut mikä harmittaa muutossa on se että ystävät jäivät pitkän matkan taakse, mutta onneksi on puhelimet keksitty ja pääsee kuitenkin aina kotopuolessa käymään joka kuukausi, harmi vain ettei sitä aikaa ole kaikkia nähdä kerralla, mutta noh sehän ei ole kuin järjestely kysymys, yhdellä kertaa näkee toista ja toisella toista. Innolla odotan joulu lomaa milloin saa huokaista ja rauhoittua ja pääsee näkemään tuttuja :)

No toisaalta onhan vielä yksi syy mikä harmittaa muutossa: käräjöinti lapsen asumisesta. Keväästä asti kirjeenvaihtoa ja selvittelyä asianajajan kautta, loppu vuodesta ehkä jo päätös. Tuskallista ajatella että lapsi joka on koko ikänsä asunut kanssani ja joka on elämäni valopilkku, joutuisi nyt muuttamaankin isänsä luokse. Varsinkin kun tietää sen mitä lapsi on siellä olemisesta puhunut. Positiivista myös tässä kaikessa mylläkässä on se että välimatkan vuoksi lapsi pääsee harvemmin isänsä luokse mutta on siellä myös pitempään, niin hän haluaakin sinne mennä. Keväällä asia oli toinen. Omalla tavallaan varmaan parantanut lapsen suhdetta isään tuo välimatka.
Mutta se kaikki kina ja kränä tässä kaiken keskellä väsyttää ja uuvuttaa, niin lasta kuin minua ja silti pitäisi pystyä olemaan niinkuin kaikki olisi hyvin ja ennallaan vaikka taistelet siitä lapsen hyvinvoinnista, eduista jne.

Miten elämä voikaan heitellä näin? Kerrankin kun ajattelen itseänikin moneen vuoteen ja lähden uuteen ympäristöön hymyssä suin lapsen kanssa, niin saa skeidaa niskaan niin että tutisee. Ehkä tämä on taas yksi koettelemus mikä vahvistaa minua ja tyttöä.

Ihanaa kun on huomannut tytön kehityksen menevän eteenpäin muuton myötä, päiväkoti on mahtava, naapurissa on ystäviä, kaikki terapia hommat on käynnissä ja asiat siltä osin hyvin. Keväällä varmaan saadaankin sitten se virallinen diagnoosi joka toivon mukaan helpottaa koulun käyntiä sitten.

Kamalaa ajatella että pienen pieni tyttö aloittaa jo ensi syksynä ekaluokan <3

Monta asiaa on mitä en vaihtaisi mutta kaikista suurin niistä on äitiys <3