Eroahdistusta

Eilen murunen lähti taas isänsä luokse sinne 400km päähän viikoksi ja itkuhan siinä taas pääsi.
Aamulla kumpikin oltiin äreitä kun tietysti joutuu taas olemaan pitkän aikaa erillään. Toisaalta se tekee aina hyvää kummallekkin vähän huokaista välissä mutta nyt eilen tuli niin kamala eroahdistus että en voinut olla kotona enää yhtään sekunttiakaan. Eroahdistusta meillä molemmilla on aina ollut mutta nyt tämän oikeusprosessin myötä se on lisinyt. Ehkä se on tuolla takaraivossa joku pelko tila että tämän oman pienen murusen voi menettää jonkun muun päättämänä ja vain sen perusteella mitä toinen on sanonut/väittänyt ja "perusteita" latoen.
Mutta tässä sen huomaa, kun itse on sen isoimman työn lapsen kanssa tehnyt YKSIN, ilman sen toisen vanhemman apua saati minkäänlaista kunnioitusta, että minkälaisena vanhempana hän minua pitää.
Hänen mielestään olen kelvoton äiti omalla lapselleni jonka olen yksin kasvattanut alusta asti, opettanut hänet kävelemään, puhumaan, syömään, pukemaan, ilmaisemaan tunteitaan, valvonut yöt sairaan lapsen vieressä, peläten joka sekuntti hengittääkö koko lapsi edes, yksin käynyt lääkäri reissut lapsen rimpuillessa joka kerta niin että on minun ja lääkärin lisäkseni 2-3 ihmistä pitämässä lapsesta kiinni että toimenpide saadaan tehtyä. Kulkenut kaikki mahdolliset tutkimukset, lisäneuvolat, terapiat, psykologit jne jne jne. Tehnyt KAIKKENI tämän rakkaan lapsen eteen ja teen tästä edeskin päin, omista asioista/ajasta tinkien.
Tekisiköhän hän kuitenkaan sitä kaikkea mitä minä lapsen eteen teen? Pystyisikö hän? Olisiko hänestä jatkuvasti sairastelevan ja tutkimuksissa/terapioissa kuljetettavan lapsen täysipäiseksi huoltajaksi? Entäs kun lapsi saa raivonpuuskia, millä hän saa lapsen rauhoittumaan? Kun hänestä tuntuu ylivoimaiselta jo lohduttaa lasta jolla on äitiä ikävä.
Helppoa tämä ei ole ollut minullekaan, mutta kaiken olen pystynyt tekemään ja halunnut tehdä kaiken lapsen eteen.
6-vuotta olemme asioista taistelleet ja luultavasti taistelemme jatkossakin. Pitäisi tämän vastapuolen vain muistaa että ei taistelisi omista oikeuksistaan vaan lapsen oikeuksista, sitä hän ei ole tuntunut tajuavan koskaan, olenhan minäkin vain vastapeluri hänen sanoissaan. Tekisi edes itse päätöksensä eikä puhuisi/ajattelisi toisten ajatuksilla.
Päivääkään en vaihtaisi lapsen kanssa vietetystä ajasta pois, en edes pahimpina hetkinä.
Ymmärrän toki ajatuksen siitä että toinenkin vanhempi haluaa olla yhtä paljon lapsen kanssa tekemisissä kuin toinenkin, mutta toimisiko se lapsen edunmukaisesti käytännössä? Ilman että lapsi alkaisi reagoida tilanteeseen negatiivisesti. Jokainen vanhempi varmasti haluaa lapselleen vain hyvää ja säästää hänet turhilta pettymyksiltä ja kärsimyksiltä, mutta siinä vaiheessa kun vanhemmat taistelevat lapsesta tulee mieleen vain omat edut ja tunteet, entäs se lapsi joka on siinä välissä? Toinen jankuttaa omista oikeuksistaan, toinen koittaa jankuttaa lapsen oikeuksista ja kumpaankaan suuntaan asia ei mene tarpeeksi perille asti.
Tarvitseeko näistä todella tapella? Jos lapsen on aina ollut hyvä asua saman vanhemman kanssa missä hän tällä hetkellä asuu, miksi sitä pitäisi muuttaa? Vain sen takia että toisesta on mukava tapella asioista? Vain sen takia että revitään lasta vielä vähän johonkin suuntaan? Täydellinen en ole minäkään mutta parhaani olen lapsen kanssa tehnyt ja tulen tekemään ja taistelutta en hänestä luovu koskaan. Ymmärtäisin tämän oikeusprosessin siinä mielessä jos olisin edes lähtenyt tuntemattomaan paikkaan kertomatta toiselle vanhemmalle minne muutamme tai sanonut että et koskaan kuule/näe lastasi, niin sitten todella ymmärtäisin tämän farssin. Mutta jos lapsi näkee toista vanhempaansa saman verran kuin ennenkin ja saa puhelimella kiinni ihan niinkuin ennenkin niin miksi siitä täytyy tapella? Jos toinen vanhempi on kaavoihinsa kangistunut ja uskoo aina sen mitä hänen vanhempansa kehoittavat tekemään tai avopuoliso, niin ei sen pitäisi tarkoittaa sitä että lähivanhemman ja lapsen elämää täytyisi rajoittaa jollain kilometri rajalla tai sillä että samalta paikkakunnalta ei saa poistua.
Tottakai 400km yhteen suuntaan tekee järjestely/kustannuskysymyksiä kumpaankin suuntaan, mutta kai elämässä on vaikeampiakin asioita? Harmi tottakai että 5h lapsi joutuu istumaan kerralla autossa, mutta sekin 5h on etävanhemman  ja lapsen ainutta kahdenkeskistä aikaa, ainakin lapsen näin sanoessa. Kaikkeahan tietysti ei voi todistaa lapsen sanomisista todeksi vaikka kuinka haluaisi, sen mitä kaikkea tapahtuu etävanhemman luona tai lähivanhemman, oli se sitten negatiivista tai positiivista. Asiaahan näyttää riittävän vaikka muille jakaa, mutta ehkä jätän tämän tällä kertaa tähän, riittääpähän toisellekkin kerralle tekstiä. Kaikkeahan tosin ei voi julkisesti kirjoittaa ja luulen että tässäkin on jo raja ylitetty?

Ensi kertaan..